Hikke

Santos'souriant Danae Noir

Helmikuussa meille muutti pentu. Tällä kertaa se ei ollutkaan russeli, vaan australiankelpie. 

Olin miettinyt pitkään että joksus ottaisin muun kuin russelin, ja olin miettinyt mikä se voisi olla. Kelpieistä minulla oli entuudestaan hieman kokemusta, mutta olin ymmärtänyt että niiden luonteissa on tapahtunut vuosien saatossa jonkin verran muutosta enkä ollut ihan varma haluaisinko sittenkään kelpietä. Mietin useita erilaisia rotuja. En ollut ajatellut että sen tarvisi olla juuri paimenkoira, mutta joku vähän erilainen koulutettava kiehtoi kuin terrierit. En myöskään näen itselläni kovin suurta koiraa, olen aina pitänyt pienistä koirista, ja siksi minulla varmaan onkin ollut aina russeleita. Joten yritin miettiä mielellään medi-luokan rotuja. Mietin keskarivillistä, mudia, ja myös pientä amerikanpaimenta. Enkä ollut siis vielä ainakaan vuoteen ottamassa uutta koiraa.

Eräänä päivänä törmäsin kuitenkin astutusilmoitukseen. Taustalla mulle tuttuja kivoja kelpieitä, ja aloin sitten tutkia niitä sukuja ihan huomaamattani. Lopulta totesin että nyt olen tutkinut tätä yhdistelmää jo niin paljon, että taidan olla kiinnostunut ottamaan tästä pennun. Joten laitoin ystäväni yllyttämänä kasvattajalle pitkän viestin. 

Sitten odoteltiin että mitä sieltä mahtaa syntyä. Lopulta ne syntyivät, ja tuli kahdeksan narttua ja kaksi urosta! Siis oikeasti kahdeksan narttua joista valita! Pakko se oli sitten uskoa että hitto meille tulee kelpie. 

Valittiin ihana musta pallero joka oli vilkas ja reipas ja repi lelua. Nimikin sille oli jo alusta asti valmiina: Hikke. 

Mua jännitti ihan hullun paljon. Ajattelin monta kertaa, ja ajattelen välillä vieläkin että mitä tästä oikein tulee! Hikke sopeutui meille heti.  Se oli alusta asti reipas ja fiksu. Opetin sille ensimmäisestä päivästä lähtien että pedeissä ja meidän makuuhuoneessa on rauhallista ja turvallista, ja sinne se kivasti rauhoittuu aina kun meno menee turhan villiksi. 

Hikke on nyt kohta viisi kuukautta vanha ja aika paljon kaikenlaista on ehditty yhdessä tehdä. Olen yrittänyt aika paljon dokumentoida Hiken pentupuuhasteluja instagramiin, mutta välillä ei tietysti kaikkea ehdi tai muista postata. Olen yrittänyt tehdä mahdollisimman paljon kaikenlaista, mukavasti ja turvallisesti. Niin ettei kovin paljon tulisi huonoja kokemuksia tai ahdistavia tilanteita, tai jos sellaisia tulee, niin niistä päästäisi yli yhdessä. Hikke on reipas kyllä mutta jotkin asiat sitä jännittää tietysti. Se ei myös täysin varauksetta ole aina rohkea kaikkia ihmisiä kohtaan, joten pyrin siihen että se saisi vierailta ihmisiltä pelkästään positiivisia hyviä kokemuksia. On myös tilanteita joissa se voi ulkopuolisen silmään näyttää ihan reippaalta, mutta itse näen ilmeestä että nyt on pikkasen "hui saakeli" -tilanne päällä.

Hikke on älyttömän opppivainen ja pääasiassa se on kaikelle avoin. Jos on joku uusi tehtävä, temppu, mikä vaan, niin se on että okei, tehdään sitten! Mutta saattaa olla että Hikke vaikuttaa ihan tosi helpolta tapaukselta, mitä se ei kuitenkaan varsinaisesti ole. Aika paljon olen töitä sen kanssa ihan alusta asti tehnyt pohjia rakentaen jotta ollaan tähän pisteeseen päästy. Esim. namilla Hikke ei alunperin motivoitunut ollenkaan. Olen ihan opettamalla opettanut sen ottamaan namia palkaksi. Nykyään toimii jo melko kivasti nameilla, ja vaihtaa lelut namiin, mutta ei varsinaisesti siksi että namit olisi mitenkään superjuttu, vaan siksi että Hikke tietää että sillä hetkellä on kaksi vaihtoehtoa: joko se tekee töitä mun kanssa nameilla, tai sitten se ei tee mun kanssa töitä ollenkaan. Ja se mieluummin tekee hommia sitten nameilla kuin ei ollenkaan. Lelu voi olla siinä ihan vieressä tyrkyllä, mutta sen saa vasta kun siihen annetaan erikseen lupa.

Tosi hauskaa meillä on tähän asti ollut yhdessä, mutta kyllä mä aika usein mietin silti että apua, näinköhän mä sen vielä saan pilattua! 

Instagramista tosiaan löytyy meidän touhuiluja enemmän https://www.instagram.com/putkeenmenee/